Bregman ei vakuuta historian uudelleenkirjoittamisessaan: kriittinen arvio Rutger Bregmanin kirjasta ”Hyvän historia - Ihmiskunta uudessa valossa”. Atena 2020.

Bregman ei vakuuta historian uudelleenkirjoittamisessaan:Kriittinen arvio Rutger Bregmanin kirjasta ”Hyvän historia - Ihmiskunta uudessa valossa” (Atena, 2020) 

by Atte Korhola

(Käytän joissain kohdissa tekstini runkona Roshan Paulin LinkedIn:ssa 5.5.2021 julkaisemaa erinomaista arviota ko. kirjasta). 

 

Sain vasta hiljattain luettua, tai tässä tapauksessa, kuunneltua äänikirjana, hollantilaisen Rutger Bregmanin paljon keskustelua ja maailmanlaajuista ihastusta herättäneen kirjan ”Hyvän historia”.

 

Itse en erityisemmin ihastunut.

 

Hyvän historia on ihan mukiinmenevä ja paikoin inspiroivakin teos kuvatessaan eri tilanteissa ilmenevää ihmisten ja ihmisyhteisöjen spontaania hyvyyttä ja kumotessaan joitain psykologian ja sosiaalipsykologian klassikkoeksperimenttejä, joilla ihmisten taipumusta pahaan on pyritty havainnollistamaan. Heti kättelyssä täytyy kuitenkin todeta, että vähempikin yksityiskohtien maalailu olisi monessa kohtaa riittänyt. Nyt kirjaa oli paikoin tuskallista lukea/kuunnella sen perinpohjaisen detaljeihin uppoutumisen vuoksi; kirjan punainen lanka katoaa monesti anekdoottien viidakkoon.

 

Mikä sitten on kirjan punainen lanka?

 

Bregman on tarttunut rohkeasti ikivanhaan filosofiseen kysymykseen, ovatko ihmiset luonnostaan hyviä tai pahoja. Filosofian lisäksi tätä ikuista kysymystä on tarkasteltu psykologiassa, biologiassa, historiatieteissä, kulttuuritutkimuksessa, yhteiskuntatieteissä; niin, lähes kaikissa tieteenaloissa, missä ihminen ja ihmisen luoma todellisuus on tavalla tai toisella tarkastelun kohteena. Ja toki kysymystä on pohdittu iät ja ajat myös taiteessa ja kirjallisuudessa.

 

Hyvän historia ei tuo keskusteluun juurikaan uutta. Jo teoksen alkusivuilta käy selväksi, että Bregman on tarttunut liian isoon aiheeseen, johon hänen rahkeensa eivät oikein tunnu riittävän. Sen sijaan, että hän yrittää selittää ihmiskunnan historian hyväksi, teos olisi kaikkiaan ollut paljon raikkaampi ja mielenkiintoisempi, mikäli kirjoittaja olisi tyytynyt kertomaan hyviä asioita ihmisen elämästä ja kehottanut sen jälkeen jokaista löytämään kanssaihmisistä hyvää ja suhtautumaan kaikkiin vastaantuleviin kuin he olisivat tehdasasetuksina hyvään pyrkiviä.

 

Nyt hän ihmisen luontaisen hyvän todistamisen missiossaan yrittää maalata mustan valkoiseksi, oikoa kieron suoraksi ja freesata mädän tuoreeksi. Kriittistä lukijaa yritys ei aivan vakuuta: kaikki sujuu liian helposti, liian köykäisin perustein.

 

Ovatko sitten ihmiset luonnostaan hyviä vai pahoja? Molempien vastausten puolesta on runsaasti todisteita, joten jos ottaa kantaa tähän ikivanhaan filosofiseen kysymykseen, tulisi kohdata todisteiden vuori molemmilla puolilla. 

 

Bregman uskoo, että ihmiset ovat luonnostaan hyviä. Mutta hän ei kohtaa vastatodisteiden vuorta - hän kerää kivenmurikoita, valtaosin anekdooteista ja yksittäistapauksista, joiden merkitys kokonaiskuvassa jää pakostakin fragmentaariseksi. Aivan kuin hänen lähtöolettamuksenaan olisi, ettei ihminen kykene tekemään hyvää, olemaan auttavainen, ystävällinen, sympaattinen, avosydäminen ja reilu, ja hän pyrkii esimerkeillään kumoamaan tämän itse itselleen asettamansa premissin, jota kukaan toinen ei ole koskaan esittänytkään. 

 

Tältä osin Bregman ruoskii kuollutta hevosta.

 

Yksi tällainen heikko perustelu on William Goldingin klassikkoromaani Kärpästen herra. Toki tämä on ollut vaikutusvaltainen kirja, mutta loppujen lopuksi se on kuitenkin vain fiktiivinen romaani. Bregmanin vastaesimerkki kuudesta hukkuneesta tongalaisesta pojasta muuttuu sekin olkiukkoargumentiksi - kukaan ei väitä, että Kärpästen herra on totta tai että ihminen ei kykenisi hyvään. 

 

Samoin Bregman repii kappaleiksi Stanley Milgramin shokkiterapian ja Phillip Zimbardon vankilakokeiden menetelmät ja johtopäätökset. Nämä kokeet olivat toki laajaa huomiota saaneita sosiaalipsykologian standardeja, mutta ne koskivat vain pieniä ja erityisiä ihmisryhmiä. Samoin Kitty Genovesen tragedia tapahtui yhdessä yössä yhdellä New Yorkin kaupunginosalla. Vastaesimerkki, jossa neljä hollantilaista miestä hyppää keskellä kirkasta päivää kanavaan pelastamaan hukkuvaa vauvaa, ei ole sama asia kuin lähteä kotoa kohtaamaan mahdollista murhaajaa keskellä yötä. 

 

Ihmisten auttamishalussa ja valmiudessa pelastaa kanssaihminen hädästä ei ole mitään radikaalia uutta kerrottavaa; ilman sitä olisimme lajina kadonneet jo aikoja sitten. Tätä vasten kirjan alussa mahtipontisesti ja lähes varoituksena esitetty luonnehdinta kirjan ”radikaalista ideasta” ja ”vallankumouksellisesta uudesta näkemyksestä” ei tule lunastetuksi teoksen edetessä. Hyvän ja pahan dilemmaan perehtyneelle lukijalle kirjassa ei ole sinänsä mitään faktuaalisesti uutta. Yllätysmomentti jää tulematta. 

 

Skeptisyyteni kirjaa kohtaan ei kuitenkaan johdu niistä kauniista kivenmurikoista, joita Bregman poimii, vaan siitä tummanpuhuvasta vuoresta, jonka hän jättää kokonaan ottamatta huomioon.

 

Otetaan vaikkapa vain viisi vastakkaista esimerkkiä. Ne eivät ole yksittäisiä tapauksia eivätkä rajoitu pieneen määrään amerikkalaisia kokeellisessa ympäristössä. Jokainen alla olevista esimerkeistä on johdonmukainen monien tuhansien/miljoonien ihmisten kesken. Ne ovat peräisin hyvin erilaisista kulttuureista, joissa ilmenee samanlaista säännönmukaisuutta. Lisäksi ne ovat esiintyneet monien satojen vuosien ajan. Bregman vaikenee kaikista näistä.

 

1. Orjuus: Orjuus oli normaalia viimeiseen kahteensataan vuoteen saakka, joskin sitä esiintyy edelleen eri kulttuureissa. Orjuutta ei ollut vain Yhdysvaltojen eteläosissa. Sitä harjoittivat siirtomaavallat kuten belgialaiset Kongossa, arabit kaikkialla Itä- ja Etelä-Afrikassa, pyramidien egyptiläiset ja monet muut. Orjuus oli laillista ja hyväksyttävää vuosisatoja. Toistensa kohteleminen orjina, kaikkine siihen liittyvine raakuuksineen ja epäinhimillisyyksineen ei ole kovin hyvä osoitus ihmisrodun luontaisesta hyvyydestä. Kaikki tämä pätee myös muuhun samantyyppiseen pahuuteen - ihmiskauppaan, ihmisosien kauppaan, uhanalaisten elämien kauppaan, trofeemetsästykseen sekä julmiin metsästys- ja kalastustekniikoihin. 

 

2. Kolonialismi. Kuten orjuus, myös kolonialismi (ja rasismi, johon se pohjimmiltaan perustuu) oli vuosisatoja normaalia, perustuen uskomukseen, että voimme ryöstää toisten resursseja omaksi aineelliseksi hyödyksemme. Kirjan toisessa osassa Bregman ylistää niiden brittien hyveitä, jotka elivät Blitzin (saksalaisten suorittamat aluepommitukset) läpi sortumatta väkivaltaan ja ryöstelyyn, ja sen sijaan tukivat toisiaan selviytyäkseen vaarallisesta ajasta. Jos aikoo kuitenkin ekstrapoloida noista stoalaisista briteistä suuremman määritteen ihmisluonnosta, on myös selitettävä, kuinka samat britit taistelivat kynsin ja hampain pitääkseen kiinni rasistisista siirtomaistaan Intiassa, Itä-Afrikassa ja muualla. Pohjois-Intiassa v 1919 tapahtunut Amritsarin verilöyly on vain yksi karmivista esimerkeistä, mitä siirtomaaisäntien toimesta tapahtui. Sen yhteydessä brittisotilaat avasivat tulen mieltä osoittavaan, aseistamattomaan väkijoukkoon, jonka tuloksena noin tuhat miestä, naista ja lasta teurastettiin hiekkakentälle.

 

3. Sodan raakuus: Bregman mainitsee pari esimerkkiä - ensimmäisen maailmansodan kuuluisan joulurauhan ja sen, että monet sotilaat näyttävät tarkoituksella ampuvan vihollisensa yli – väittääkseen, että ihmiset pohjimmiltaan vastustavat toistensa vahingoittamista. Sota on hänen mukaansa helpompaa, kun voi painaa nappia lentokoneesta käsin kuin että joutuu tappamaan jonkun suoraan edessään olevan ihmisen. Näin varmasti yleisesti onkin; nykysodissa kuolee kaukaa tehtyjen iskujen tuloksena enemmän ihmisiä kuin lähitaisteluissa.

 

Mutta näissä esimerkeissä ei oteta huomioon lukemattomissa muissa sodissa ilmennyttä sotilaiden käsittämätöntä raakuutta sekä vihollissotilaita että syyttömiä siviilejä kohtaan. Kaikki ne raiskaukset, silpomiset ja tappamiset, joita sotilaat ovat tehneet melko johdonmukaisesti läpi historian (ja nykypäivään asti, jolloin seksuaalinen väkivalta on sisällissodan selkeä väline). Israelilaiset ja palestiinalaiset, Kyproksen kreikkalaiset ja turkkilaiset, armenialaiset ja azerbaidzanilaiset, Pohjois-Irlannin tasavaltalaiset ja lojalistit, vihamielisyydet Intiassa ja Sri Lankassa, uskonlahkojen vihamielisyydet Libanonissa, venäläiset ja tsetseenit, venäläiset ja ukrainalaiset, Jugoslavian konfliktin raakuudet – luetteloa voisi jatkaa loputtomiin. 

 

Ruandan verilöylyssä muutamassa kuukaudessa teurastettiin noin miljoona ihmistä mitä hirvittävimmillä tavoilla. Tuhansittain ruumiita ajelehti jokea alas Tansaniaan ja Ugandaan. Teurastukseen osallistuivat lukemattomat tavalliset kansalaiset. Uskonsodissa on tapettu verisesti miljoonia ihmisiä. Yksin Pärttylinyön verilöylyssä, vuonna 1572, katolilaiset surmasivat vuorokauden sisällä 5000–10 000 protestanttia.

 

Bregman käyttää läheltä tappamisen vaikeutta osoituksena ihmisen hyvästä tahdosta ja inhimillisyydestä kanssaihmisiään kohtaan. Mutta voiko tästä vetää oikeastaan mitään muuta johtopäätöstä kuin että kauemmaksi kohteesta siirretty väkivalta kertoo vielä rumempaa kieltä ihmisen pahuudesta. Eivätkö juuri etäältä tapahtuvat kauhuteot kerro ihmisen välinpitämättömyydestä erityisen paljon? Ihmiskunnan perverssi kekseliäisyys tehdä suunnitelmallista pahaa sen seurauksia näkemättä ja siltä omatuntonsa ja moraalitajunsa sulkien, on vailla mitään hillintää. ”Poissa silmistä, poissa mielestä”. Yhdysvaltojen Japaniin pudottamat atomipommit, niille annettuine lapsellisine nimineen - ”Little Boy" (Hiroshima) ja ”Fat Man” (Nakasagi) - on historian kauhuesimerkki fyysisen ja psykologisen etäisyyden takaa, tunteettomasti tehdystä väkivallasta. 

 

4. Perheväkivalta. Tämäkin näyttää olevan melko johdonmukaista eri kulttuureissa, ja sitä on harjoitettu miljoonien ihmisten toimesta tuhansien vuosien ajan. Toisin kuin orjuus ja sotakäyttäytyminen, Bregman ei mainitse tätä edes ohimennen.

 

5. Diktatuurit. Maon järkyttäviin puhdistuksiin, ihmisten nöyryyttämisiin, julkisiin teurastuksiin, hevosen perässä vetämisiin, silmien puhkomisiin, sukuelinten silpomisiin ja kidutuksiin osallistuivat ennennäkemättömän suuret ihmisjoukot, aivan tavalliset kansalaiset, joko niitä suoraan tehden tai vieressä hurraten, perverssiä mielihyvää tuntien. Tuomalla ihmisistä esiin pahimman ja ruokkimalla sitä Mao loi moraalisen autiomaan, jossa vallitsi viha.

Samoin Hitlerin masinoimaa juutalais- ja marginaaliryhmien likvidointiin eivät osallistuneet vain jotkut psykopaatit natsit ja heidän johtamansa Einsatzgruppen-tuhoamisjoukot, vaan lukemattomat tavalliset ihmiset Baltian maissa, Valko-Venäjällä, Romaniassa ja muissa valloituskohteissa. Valtaosa kaikista tieteenaloista ja professoreista tuki natsi-ideologiaa omilla kieroilla tavoillaan.

 

Muita esimerkkejä inhimillisestä raakuudesta, jotka eivät saa edes ohimennen mainintaa, ovat Intian julma kastijärjestelmä, Taleban, kidutuksen toinen toistaan kuvottavammat muodot, amerikkalaiset joukkoampumiset ja Kolumbian sisällissodassa tapahtuneet kurkunviillot ja kielenkatkomiset.

Ihmisiä ei todellakaan voi kutsua pohjimmiltaan hyviksi selittämättä niitä lukemattomia kauheuksia, mitä ihmiskunnan historiassa on tapahtunut. 

 

Bregmanin vakuuttelu sille, että nämä kaikki tapahtuivat vasta ihmisyhteisöjen paikalleen jäämisen ja järjestäytymisen seurauksena, on varsin ontuva. Semminkin kun hän toisessa yhteydessä vakuuttaa meidän juuri nyt elävän parasta aikaa, jolloin sotia ja rikollisuutta on vähiten, monet sairaudet taltutettu, köyhyyttä poistettu ja lapsikuolleisuus harvinaistunut. Miksi järjestäytynyt yhteiskunta on nyt yhtäkkiä pystynytkin tuottamaan lisääntynyttä hyvinvointia, jos järjestäytyminen kerran on lähtökohtaisesti laitettu kaiken pahan synnyttäjäksi?

 

Bregman uskoo, että ihmiset aiheuttavat väkivaltaa toisia kohtaan, kun he ovat vallassa. Hän näyttää sanovan, että "ihmiset ovat enimmäkseen hyviä, mutta älkää antako heille valtaa, koska silloin heistä tulee petoja". Hän mainitsee myös todisteita siitä, että olemme enimmäkseen kauheita muita kuin kaltaisiamme ihmisiä kohtaan – kohtelemme sisäisiä ryhmiämme hyvin ystävällisesti. 

 

Kuitenkin johtajat ovat vuosisatojen ajan tienneet, että ihmiset voivat liittyä yhteen kukistaakseen ulkoisen vihollisen, mutta että se myös estää heitä katsomasta sisäänpäin yhteiskuntiensa mädännäisyyteen. Monet maailman johtajat ovatkin käyttäneet hyväkseen tätä lajimme perustavaa laatua olevaa piirrettä – joka on jälleen kerran johdonmukainen kaikissa kulttuureissa ja kautta aikojen. Se, että meitä on niin helppo manipuloida vihaamaan kaikkia, jotka eivät kuulu omaan ryhmäämme, ei erityisemmin pönkitä käsitystä luontaisesta hyvyydestämme.

 

Ehkä kirjan suurin heikkous piilee kuitenkin sen keskeisimmässä kysymyksenasettelussa. Bregman ei nimittäin missään vaivaudu kertomaan tai määrittelemään sitä, mitä hän tarkoittaa hyvällä ihmisellä.

Mitä attribuutteja siihen sisältyy? Tai kuinka hyvä ihmisen tulee olla täyttääkseen kriteerin tulla luonnehdituksi pohjimmiltaan hyväksi? Riittääkö siihen se, että ihminen tai ihmisyhteisö osoittaa hyvyyttä satunnaisesti? Vai pitääkö hyvyyttä esiintyä melko usein, hyvin usein vai jopa jatkuvasti, AINA?

Ja mistä motiiveista hyvyyttä viljellään: pyyteettömästi vai esimerkiksi pelosta (kuten tutkitusti sotatilanteissa, joissa ei ammuta kohti oman nahkan pelastamiseksi), kiitoksen kalastelusta, oman edun tavoittelusta tai vaikkapa somejulkisuudesta (kameroita kaikkialla). 

 

Kirjassa on aika paljon myös sisäisiä ristiriitoja. Yhtäältä kirja perustelee ihmisluonnon hyvyyttä sillä, että joissain sotatilanteissa sotilaat eivät ampuneet vihollispuolen sotilaita vaan jättivät joko ampumatta kokonaan tai ampuivat yli. Toisaalla taas ihmisluonnon hyvyydellä perustellaan Wehrmachtin tehokkuutta tappaa ja tuhota vihollisiaan; suuren iskukyvyn ja efektiivisyyden pohjalla oli Bregamin mukaan näet poikkeuksellinen toveruus, ystävyys ja aseveljeys. Ihmisen hyvyys siis sekä hillitsi että edesauttoi tappamista.

 

Bregman jopa päättelee holokaustin toteutuksesta vastanneen Adolf Eichmannin tehneen hirmutekonsa siksi, että hän aidosti tähtäsi uskomaansa hyvään näin tehdessään. Tässä kirjailijan naiivius ja hyväuskoisuus saa jo kylmiä väreitä kulkemaan selkäpiissäni. 

 

Hyväuskoisuus ei ole useimmissa tapauksissa minkäänlainen merkki teon hyvyydestä.

Yhtäältä kirja kritisoi empatiaa, pitäen sitä jopa amerikkalaisten fundamentalistikristittyjen tavoin vaarallisena ominaisuutena, koska empatia kohdistuu vain lähipiiriin. Toisaalta kirja pitää erityisenä merkkinä ihmisluonnon hyvyydestä sitä, että ihmisen on vaikea vahingoittaa, pahoinpidellä tai tappaa lähietäisyydellä, minkä vuoksi esim. sodissa ihmisiä kuolee valtaosin etäältä tapahtuvien aktien seurauksena. Onko empatia siis lopulta osoitus hyvyydestä vai pahuudesta?

 

Hyvän historia vilisee yksityiskohtaisesti kuvattuja esimerkkejä ihmisten harjoittamasta yhteistyöstä ja avunannosta, joita lukiessa paikoin pakahtuu: vähempikin tarkkuus riittäisi. Mutta miksi lähes kaikki esimerkit hyvyydestä sijoittuvat viimeisille vuosikymmenille – eikö yhteiskuntien järjestäytyminen hävittänytkään hyvyyttä, luovuutta ja ihmisten välistä solidaarisuutta?

 

Bregman tekee kirjassaan joitain karkeita yleistyksiä. Hän puhuu esimerkiksi metsästäjä- ja keräilijäkulttuureista aivan kuin ne olisivat tai olisivat olleet kaikkialla maailmassa samanlaisia ja että ihmiset käyttäytyisivät niissä yhdellä ja samalla tavalla. Sama pätee nomadikulttuureihin, jotka ovat Bregmanille kuin yhdestä puusta veistettyjä. 

 

Hän esittää, etteivät arkeologiset löydöt, toisin kuin antropologiset havainnot, ole kontaminoituneita, ja että siksi niiden avulla voi tehdä luotettavia johtopäätöksiä muinaisista kulttuureista. Jokainen tieteenalaan perehtynyt ymmärtää Bregmanin väittämän ontuvuuden. Olen itse tehnyt runsaasti paleotutkimusta ja toiminut yhteistyössä arkeologien kanssa. Kontaminaatio on sekä arkeologisen aineiston että siitä tehtävän tulkinnan yksi piinallisimmistra riskeistö ja siksi suuri epävarmuuden synnyttäjä. 

 

Arkeologiset löydöt edustavat vain pientä fragmenttia artefakteista ja antropogeenisen toiminnan jäljistä mitä historia on synnyttänyt. Usein edustettuina on varsin selektiiviset kokoelmat ihmistoiminnan merkeistä, jotka nekin ovat sattumalta säilyneet suotuisissa olosuhteissa. Löytöjen ajoittamiseen, yhteen liittämiseen ja niiden edustavuuden ja yleistettävyyden tulkintaan liittyy paljon epävarmuutta. On täysin mahdotonta esittää arkeologiseen aineistoon perustuen, että keräilijä- ja metsästäjäkulttuurit olivat yleisesti juuri sitä tai tätä. Saattavat ollakin, mutta voivat olla paljon muutakin, joista meille ei vain ole säilynyt evidenssiä. 

 

Vastaavia yleistyksiä Bregman tekee kouluihin, vankiloihin, virastoihin ja jopa bingosaleihin liittyen. Puhumattakaan vallanpitäjistä, jotka edustavat hänelle täysin erillistänyttä, itseriittoista ja korruptoitunutta ihmislajia. Karikatyyreja luomalla hän pyrkii hankkimaan kyseenalaista tukea hypoteesilleen pohjimmaltaan hyvästä luonnonihmisestä, jonka järjestäytynyt yhteiskunta pyrkii tuhoamaan.

 

Agora-kouluja ylistäessään hän haukkuu kaikki tavalliset koulut, vankilat ja virastot. Toisessa yhteydessä hän puolestaan torppaa käsitykset siitä, että vankilat olisivat huonoja. On hyvin vaikea siivilöidä detaljiesimerkkien viidakosta mitä seikkaa lopulta käytetään todistamaan mitäkin. Mikseivät Agora-koulut ole levinneet kaikkialle jos ne kerran ovat niin loistavia?

 

Miten tämä kirja on saanut lukijoiden parissa ja maailman lehdistössä niin hyvän vastaanoton? En yksinkertaisesti ymmärrä, miksi lukijat ja kriitikot eivät yleisemmin huomauta sen heikosta argumentoinnista ja suotuisten esimerkkien pinsetintarkoista poiminnoista (joista suurin osa ei ole yhtä yleistettävissä kuin mainitsemani vastaesimerkit).

 

Luin samaan aikaan tämän teoksen kuuntelemisen kanssa filosofi-historijoitsija Jonathan Gloverin vuonna 1999 ilmestyneen järkälemäisen (587 s.) kirjan ”Ihmisyys: 1900-luvun moraalihistoria” (Like 2014), joka kertoo aivan toisenlaisen tarinan ihmiskunnan historiasta ja ihmisluonteesta. Näitä kahta teosta on vaikea edes verrata keskenään, niin vastaansanomattomalla, rajulla ja kauttaaltaan laajalla dokumentaatiolla Gloverin teos on perusteltu verrattuna Bregmanin kirjaan. Lisäksi Glover kirjoittaa aivan käsittämättömän terävästi ja karun rujosti, mitään värittämättä tai erityisesti todistelematta. 

 

Gloverin kirjan pitäisi kokea uusi tuleminen, niin tärkeä teos se on ihmislajin julmuuden värittävästä menneisyydestä ja ihmiskunnan tulevaisuudesta kiinnostuneille ja niitä ymmärtämään yrittäville.

 

Bregmanin teos on sympaattinen ja hänen naiviutensa herättää myötätuntoa. Kirja kannattaa lukea, koska se voi avata meissä kanavia löytää hyvää ja puolustettavaa kaikissa ihmisissä. Sen sijaan vakuuttelussaan ihmisluonnon pohjimmaisesta hyvyydestä se epäonnistuu pinnallisuutensa vuoksi.