Salaiset kansiot: Matti Kankaanniemen arvio kirjastani paljastaa helluntailiikkeessä vaietun ongelman

Salaiset kansiot: Matti Kankaanniemen arvio kirjastani paljastaa helluntailiikkeessä vaietun ongelman

Atte Korhola

Tämä ei tullut yllätyksenä, osasin odottaa. Mutta odotusaika osoittautui pitkäksi: kesti melko tarkalleen vuosi kirjani ”Kristillinen äärioikeisto ja Trump” (Tammi 2024) ilmestymisestä, ennen kuin joku helluntaiherätyksessä heräsi reagoimaan siihen. Nyt siihen tarttui pitkän linjan helluntaivaikuttaja Matti Kankaanniemi https://www.peleg.fi/blogi/2778507_atte-korholan-kristillinen-aeaerioikeisto-ja-trump-kriittinen-analyysi-ja-faktantarkastus.

Osasin odottaa reaktiota, koska kirjani ei ole aivan mieluisinta lukuviihdettä helluntailiikkeestä hengellisen kodin itselleen löytäneelle – niin kuin ei muillekaan amerikkalaisesta hengenmaaperästä ponnahtaneille uskonyhteisöille, äärikarismaattisista uskon jättiläisistä puhumattakaan.

Aivan aluksi haluan kuitenkin kiittää Suomen Terveysravinto Oy:n toimaria ja pitkän linjan helluntaivaikuttaja Matti Kankaanniemeä mielenkiinnosta kirjaani kohtaan. Hän kehuu minua taitavaksi sanankäyttäjäksi ja tekstiäni mukaansatempaavaksi, ja vähintään samaa voin todeta Kankaanniemen kritiikistä: hän kirjoittaa hauskasti, elävästi ja mielenkiintoisesti, tyrvääläishuittislaisesta vapaaottelukulttuurista ja Simpsoneista metaforeja nostaen.

Ehkä juuri Kankaanniemen lennokas kielenkäyttö tekee vastineen laatimisesta itselleni melko helpon, sillä todellisia faktaperusteisia syitä kirjani torppaamiseen hänellä on esittää vain vähän. Mikäli hänen monisanaisesta kritiikistään – ehkä sen laatimiseen vuosi vierähtikin – seuloo pois kaiken epämääräisen syyttelyn, lähtökohtaiset duubiot ja ennakkoasenteet asiantuntemustani kohtaan, jää kritiikistä jäljelle vain joukko kirjani kuvaamia epämieluisia yksityiskohtia, joiden julkiseen esiintuomiseen Kankaanniemi intohimoisena helluntailaisena ja Iso Kirja -opistossa pitkään vaikuttaneena opettajana ei ymmärrettävästi ole tyytyväinen.

En ole kirjassani juurikaan kertonut omista juuristani tai lähtökohdistani aiheen käsittelylle, mutta voin sen tehdä lyhyesti tässä.

Tunnen karismaattisen liikkeen hyvin, sillä toimin nuoruudessani aktiivisesti sen parissa. Kielilläpuhumiset, riivaajien ulosajot ja tuntikausia kestävät ylistykset ja yörukoukset ovat minulle varsin tuttuja. Olen lukenut helluntailaiskarismaattista kirjallisuutta runsain mitoin, ja vaikken itse ole koskaan helluntailainen ollutkaan, tuskin on olemassa helluntailaulua, jota en pystyisi ulkoa hoilaamaan vielä tänäänkin. Varsin monet kirjani historiaosiossa mainituista lähdeteoksista olen lukenut heti niiden ilmestyttyä jo vuosikymmeniä sitten.

Tunnen myös yhteiskunnallisen vaikuttamiseen liittyvän puolen kristillisyydestä hyvin omakohtaisesti. Vedin lähetyskoulua, olin Ajankohtainen-lehden toimituksessa ja mukana perustamassa Tieteenfilosofista tutkimusseuraa, joiden tarkoituksena oli valloittaa yhteiskunnan eri osa-alueet Kristukselle hollantilaisamerikkalaisten rekonstruktionistien oppien mukaisesti. Saatan olla harvoja suomalaisia, joiden kirjahyllyssä komeilevat mm. Herman Dooyweerdin järkälemäinen kristillisen filosofian merkkiteos ”A New Critique of Theoretical Thought”, Cornelius Van Tilin kirjat tai ”Philisophia Reformata” -julkaisusarjan monen vuoden niteet. Myöhemmin olen kasvanut näistä eroon ja olen enemmän kuin helpottunut, ettei kulttuurivalloituksemme onnistunut.

Akateemisella puolella olen kohtuullisen menestynyt ympäristötutkija, mutta se ei merkitse sitä, ettenkö olisi jatkuvasti harrastanut myös teologiaa ja lukenut laajasti teologisfilosofista kirjallisuutta. Itse asiassa pääsin Helsingin yliopistoon lukemaan teologiaa, mutta en koskaan lunastanut opintopaikkaani. Profiloidun tätä nykyä tietokirjailijana. Jokaisella tietokirjailijalla on tavallisesti jostakin aiheesta suoritettu perustutkinto, mutta se ei estä kirjailijaa (kuten toimittajaakaan) kirjoittamasta myös muusta kuin juuri omasta erityisalastaan, perustuen siihen, että tietokirjailija osaa lähdekritiikin ja tuntee tieteelliset työskentelymetodit. Itselläni peruskoulutus tulee maantieteestä, joka kattaa myös kulttuurimaantieteen ja poliittisen maantieteen. Lisäksi olen toiminut yli kymmenen vuotta tiedekuntani yhteiskuntasuhteista vastaavana varadekaanina, joten yhteiskuntapoliittiset asiat ovat minulle tuttuja ja ovat kuuluneet myös akateemiseen portfoliooni.

Taustaani ja osaamistani vasten Kankaanniemen luonnehdinta kirjastani ”loanheittokirjallisuutena” on arrogantti ja loukkaava. Olen itse kuvannut kirjaani ”hätähuudoksi” ja ”varoitukseksi”, ja sitä se on mitä suuremmassa määrin. Olen vilpittömän huolissani amerikkalaisen kristillisen oikeiston aatteiden leviämisestä: ne ovat destruktiivisia, luomakuntaa ja ihmisarvoa kurjistavia. Näiden aatteiden hedelmät näkyvät tämän päivän Yhdysvalloissa autoritaarisuutena, demokratian alasajona, aselakien lievennyksenä, ilmastosta ja ympäristöstä piittaamattomuutena, misogyniana, rasismina, machokulttuurina, seksuaalivähemmistöjen, alkuperäiskansojen ja köyhimmän väestönosan tilanteiden kurjistumisena sekä ICE:n toimesta suoritettuina brutaaleina ratsioina, muilutuksina ja POC-ihmisten säilömisinä keskitysleirejä muistuttaviin säilöönottokeskuksiin ja lopulta karkotuksina maihin, joissa he eivät ole välttämättä koskaan edes asuneet.

Kaikkea tätä juuri kristillinen oikeisto on ollut keskeisesti synnyttämässä ja edistämässä aivan kuten kirjassani ennustin. Se, mitä näemme Yhdysvalloissa tapahtuvan nyt, on vakuuttavin osoitus siitä, että kirjani analyysi on oikea. Sen rinnalla Kankaanniemen moitteet siitä, etten ole esittänyt kirjassani asioita hänen toiveidensa mukaisesti tarkkaan strukturoiden tai sillä tai tällä tyylillä, ovat kärpäsen surinaa korvissani. Vähintä mitä kristilliseltä yleisöltä voisi tilanteessa toivoa on, ettei Yhdysvalloissa ja muualla nähtäviä kirjani kuvaamia kehityskulkuja ja niihin liittyviä kauheuksia vähäteltäisi, eikä niille hymähdeltäisi tai niiden todellisuutta yritettäisi mitätöidä. Juuri tämän tien Kankaanniemi on valitettavasti valinnut kirjani kritiikissä.

Väärä lähestymistapa

Kankaanniemen lähtökohta kirjani arvioinnissa on totaalisen virheellinen. Kuten teokseni esipuheessa totean, tarkoitukseni ei ole osallistua akateemiseen keskusteluun, vaan kertoa siitä, kuinka erilaiset historian ja herätysten kudelmana syntyneet ajatukset ja ideologiat näkyvät tänä päivänä uskonnosta itselleen aseen tehneiden poliittisten päättäjien agendoissa sekä tavallisten amerikkalaisten oikeistokristittyjen arjessa. Yritän luodata mikä näiden ideologioiden sisältö on, kuinka ne eksplikoidaan ja kommunikoidaan, mitä tavoitellaan, mihin pyritään, mihin kannustetaan.

Käsitelessäni erilaisia uskonnollisia liikkeitä ja niiden historiaa tarkoitukseni ei ole yrittää kertoa mitä kaikkea kukin kuppikunta on opettanut, mikä niiden kokonaisvaltainen teologien näkemys on ja mihin uskontososiologiseen kategoriaan ne olisi sijoitettava. Keskityn erilaisissa uskonnollisissa virtauksissa puhtaasti niihin elementteihin ja näkemyksiin, joilla on merkitystä nykyisen kristillisen nationalismin (olen alkanut nyttemmin puhua ”uskonnollisesta nationalismista” aatteen yhteydessä, sillä sen kutsuminen ”kristilliseksi” luo irvikuvan koko kristinuskosta) ja laajemmin kristillisen poliittisen oikeiston katsontakantojen muotoutumisessa. Tämän vuoksi huomautukset siitä, että olen jättänyt pois joitain yksityiskohtia tai dispositioita joidenkin uskonnollisten liikkeiden kuvauksissa tai että olisin yliarvioinut omat kykyni tarkastella uskontososiologista liikehdintää Yhdysvalloissa ovat aiheettomia.

Pikku kevennyksenä voisi esittää, ettei amerikkalaiseen kristillisyyteen liity mitään niin eriskummallisen mystistä, että sen ymmärtäminen lähentelisi rakettitiedettä. Kirjassani kuvatut asiat ja uskonnollispoliittiset erityispiirteet ovat ilmeisiä, meille suomalaisillekin tuttuja, ja ne tulevat vastaan niin huutaen, että jokainen terveellä maalaisjärjellä varustettu havainnoija pystyy niistä sanomaan aika paljon jo uimamaisteripapereillakin.

Charlie Kirk ja Markku Ruotsila

Kritiikkinsä alkajaisiksi Kankaanniemi kertoo minun lausuneen ”X:ssä ärhäkästi kommentteja muun muassa ääriöksi määrittelemästäni Charlie Kirkistä.” Termi ”ääriö” on minulle uusi enkä ole sitä koskaan käyttänyt. Mutta jos sillä tarkoitetaan jotain äärimmäistä laitaa tai ”extremeä”, niin luonnehdinnat sopivat Kirkiin harmillisen hyvin. Kirkin ”ääriöitymiseen” liittyen kehotan Kankaanniemeä ja kaikkia muitakin tutustumaan uunituoreeseen professori Matthew Boedyn kirjaan ”The Seven Mountains Mandate: Exposing the Dangerous Plan to Christianize America and Destroy Democracy” (Westminster John Knox Press, 2025), joka julkaistiin pari viikkoa ennen Kirkin salamurhaa. Kirjassaan Boedy käy läpi upporikkaan Turning Point USA -järjestön historian ja osoittaa Kirkin ja TPUSA:n ja sen lukuisten haarajärjestöjen (TP Action, TP Faith, TP Academy, TP Summits) ratkaisevan tärkeän ja aggressiivisen roolin dominionistisessa ”seitsemän vuoren valloituksessa”, joka on oman kirjanikin keskeinen aihealue. Kirk edusti näkemyksillään eksplisiittisesti kristillistä äärioikeistoa ja hänen perustamansa järjestöt jatkavat tässä hänen perintöään (https://www.theguardian.com/commentisfree/2025/sep/23/charlie-kirk-bigoted-far-right-podcaster).

Kankaanniemi vertaa kirjaani suuresti arvostamaansa Markku Ruotsilan Trump-kirjaan ja esittää kuinka minun olisi pitänyt kirjoittaa oma teokseni samoin kuin hän, tarkasti strukturoituna ja lukumääriä viljellen. Mahtaisikohan Kankaanniemen mieleen tulla, että kirjoja voi kirjoittaa monin eri tavoin ja tyylein, kirjoittajan persoonallisuutta feidaamatta. Itse valitsin tarkoituksellisesti lennokkaan ja dynaamisen tyylin, johtuen siitä, että kirjani on tarkoitettu tavallisille kadun tallaajille, ei tieteellisen argumentoinnin kohteeksi akateemiseen käytäväkeskusteluun. Kirjoitustapani valintaan myös sen lukijakunta näyttää olevan tyytyväinen, jos mittarina käyttää vaikkapa kirjastani eri tilauspalveluissa saatuja pisteytyksiä.

Ruotsilaan en tässä yhteydessä muuten kajoa, sillä yksityisessä liettualaisessa kristillisessä yliopistossa vierailevana professorina toimivan Ruotsilan useat väitteet, tulkinnat ja ajatukset on jo niin moneen kertaan osoitettu vääriksi asiantuntijoiden toimesta, että niitä on tarpeetonta käsitellä uudelleen. Todettakoon vain, että Ruotsilan Iltalehdelle kirjoittama vastine, johon Kankaanniemi viittaa, ei mitenkään hälventänyt käsityksiä hänen omintakeisista ja omiin tarkoitusperiinsä liittyvistä tulkinnoistaan ja selektiivisestä lähteiden käytöstä, sillä vastineessaan hän oli kätevästi muuttanut alkuperäisiä väitteitään ja tuli näin ollen kirjoittaneeksi vain vastineen itselleen.  

Mutta nyt jätän lyriikat sikseen ja käsittelen alla vain konkreettisia faktoja, jotka Kankaanniemi katsoo minun esittäneen kirjassani puutteellisesti tai väärin.

1. Lähdeluettelosta

Kankaanniemen mukaan ”kirja olisi kipeäasti kaivannut jotain teoreettista runkoa ja sosiaalitieteellistä pohjaa.”

Kuten yllä totean, teosta ei ole tarkoitettu akateemiseen keskusteluun vaan tavallisille kadun tallaajille. Tältä osin se noudattaa hyvin tyypillistä tietokirjaa, joissa varsin yleisesti ei ole mitään erityistä teoreettista runkoa. Kuten kirjani esipuheessa totean, ”käytän digitaalista etnografiaa ja diskurssianalyysiä pureutuessani primaarilähteisiini, jotka muodostuvat kirjoista, artikkeleista, transkriptioista, blogeista, podcasteista, videoista ja muista audiovisuaalisista segmenteistä.” Tämä on hyvin tavallinen lähestymistapa suurelle yleisölle tarkoitetuissa kirjoissa, jotka pyrkivät mahdollisimman suureen ajankohtaisuuteen ja vastaamaan sosiaalisessa mediassa käytävään rönsyjen täyteiseen keskusteluun.

Lisäksi kirjassani on niin runsaasti erilaisia teemoja, että teoreettisen rungon vaatimus vaikuttaa täysin kohtuuttomalta. Joitain runkoteoksia minulla toki oli. Esimerkiksi kristillisen nationalismin kohdalla seurasin pitkälti Whitehead & Perry 2022 kirjaa Taking America Back for God: Christian Nationalism in the United States. (Oxford University Press); NAR-liikkeen kohdalla päälähteinäni olivat Gagnén vuonna 2024 julkaistu teos American Evangelicals for Trump: Dominion, Spiritual Warfare, and the End Times (Routledge) sekä Pivec & Geivett vuodelta 2018 peräisin oleva kirja A New Apostolic Reformation?: A Biblical Response to a Worldwide Movement (Lexham Press) sekä samojen kirjoittajien vuonna 2022 ilmestynyt kirja Counterfeit Kingdom. The Dangers of New revelation, New Prophets, and New Age Practices in the Church (B&H Publishing). Pyrin aina käyttämään alkuperäislähteitä, en niinkään muiden tekemiä analyysejä niistä. Siksi esimerkiksi dominionismin kohdalla olen pureutunut laajalti C. Peter Wagnerin ja Lance Wallnaun kirjoihin ja esityksiin.

”Korhola ei dokumentoi niitä helluntailaisten historioitsijoiden teoksia, joissa hän tätä ”häivyttämistä” näkee.”

Kyllä dokumentoi. Lähdeluettelossa olen viitannut Roberts Liardonin v. 1996 ilmestyneeseen teokseen God's Generals. Jo termi ”Jumalan kenraalit” pitäisi olla kaikille hiukankin helluntailiikkeen historiaan perehtyneelle heti tuttu. Liardonin kirjaa (ja sen pohjalta tehtyjä opetuskokonaisuuksia) käytetään yleisesti oppikirjana ja referenssikirjallisuutena lukemattomissa helluntailiikkeen pyörittämissä raamattukouluissa ja opinahjoissa. Kirjassa kyllä mainitaan joidenkin ”kenraalien” kohdalla heidän myöhemmällä iällään tapahtuneista opillisista tai moraalisista hairahduksista, mutta näitä helluntailiikkeen suurnimiä käsitellään niin pehmein silkkihansikkain, että jokaista asioihin tarkemmin perehtynyttä alkaa väkisinkin hymyilyttää. Samaa hymistelyä on kaikissa muissakin tuntemissani helluntaisankareiden elämänkerroissa. Kun Barry Morton hyvin seikkaperäisillä tutkimuksillaan osoitti yhden kenraaleista, John G. Laken, valheellisuuden ja lukemattomat huijaukset, joutui hän ankaran kritiikin kohteeksi. Tämän olen käsitellyt kirjassani.

Dowien, Parhamin, Semple McPhersonin, Branhamin ja muiden helluntailiikkeen voimahahmojen yhteyksistä angloisraelismiin, pyramidologiaan ja äärirasistiseen christian identity -liikkeeseen (ja sitä myötä Ku-Klux-Klaniin) ei helluntailiikkeeseen kuuluvien seurakuntalaisten parissa tunnuta tiedettävän yleisesti ottaen mitään. [Näitä yhteyksiä koskeva tutkimus on tullut paremmin mahdolliseksi vasta viime vuosina aikakausilehtien ja sanomalehtimateriaalien digitalisaation myötä]. Uskaltaisin väittää, että valtaosa luterilaisista puolestaan tietää Lutherin pahamaineisista kirjoituksista juutalaisia vastaan. Tässä ero. Juuri tätä tarkoitan historian häivyttämisellä. Se, että joku jossain Pneuma-lehden artikkelissa on mahdollisesti näitä tuhoisia helluntaikenraaleiden näkemyksiä ja heidän hairahtumisiaan käsitellyt, on irrelevanttia kirjani kontekstissa. Pahoittelen jankkaamistani, mutta kirjani kohderyhmä on suuri yleisö, ei akateeminen yhteisö.

On syytä korostaa, että ”Jumalan kenraalit” on jo terminä sellainen, mikä tavallisille helluntaiuskovaisille luulisi välittyneen liikkeensä historiasta. Vai kuvittelenko vain. Kuten Kankaanniemi toteaa, useat rivihelluntailaiset eivät edes tiedä kuka heidän liikkeensä perustaja Charles Parham on. Tämä on hälyttävää. Luin taannoin Ristin Voitosta keskiaukeama-artikkelin, joka käsitteli helluntaiherätyksen syntyä. Se alkoi suunnilleen sanoilla ”Helluntailiike syntyi ensimmäisenä helluntaina, kun apostolit olivat kokoontuneet Jerusalemiin ja Pyhä Henki laskeutui heidän päälleen ja he alkoivat puhua kielillä”. Totisesti, totisesti.

Lienee päivänselvää, että juuri helluntailiikkeen historiasta kirjoittamani karut osiot ja paljastukset synnyttivät leimahduspisteen, joka sai Kankaanniemen reagoimaan kirjaani, teilaamaan sen ”’eksistentialistisesti” eli ”kyseenalaistamaan koko kirjan olemassaolon oikeutuksen”. Aika orwellimaista tekstiä, muuten! Mutta ymmärrän hänen reaktionsa tiettyyn rajaan asti: ei ole kivaa lukea rakastamastaan uskonsuunnasta pahaa. Mutta olisiko Kankaanniemen ja muiden helluntaijohtajien jo korkea aika herätä kysymään, miksi juuri tästä uskonhaarasta, tai yleisemmin karismaattishelluntailaisesta liikkeestä, on siinnyt niin runsaasti tapauksia hengellisestä väkivallasta, puhumattakaan seksuaalisista ja taloudellisista väärinkäytöksistä ja rikoksista. Eikä kyse ole vain liikkeen varhaisista uranuurtajista – joita branhamilaisuuden taakseen jättänyt kirjailija John Collins kutsuu ”Saatanan kenraaleiksi” (https://www.youtube.com/watch?v=yem1LmYOCbo) – vaan liike vaikuttaa olevan harvinaisen rehevä kasvualusta, joka tuottaa vinoutunutta käyttäytymistä samalla ripeydellä kuin jatkuvan kasvatuksen metsä tuottaa puuta.

Jos olisin oikeasti halunnut tehdä ”loanheittokirjan”, olisin kertonut tarinat niistä yli 20 varsin tunnetusta amerikkalaisesta helluntaipastorista, jotka viimeisen parin vuoden aikana ovat joutuneet jättämään paimentehtävänsä erilaisten väärinkäytösten ja rikosten vuoksi. Mutta se ei ollut kirjani tarkoitus. Käsittelen kirjassani vain niitä uskonnollisia ilmiöitä ja henkilöitä, joilla (ja joiden edesottamuksilla) olen katsonut olleen merkitystä amerikkalaisen uskonnollisen oikeiston ja uskonnollisen nationalismin nykyisten ilmenemismuotojen kannalta. MAGA-uskovaiset kun eivät ole syntyneet tyhjästä. Se mitä tänään näemme tapahtuvan silmiemme edessä, on osa historiallista jatkumoa, jossa jokainen uskonnollinen vaihe ja herätysaalto on tuonut oman mausteensa myrkkykeittoon, joka kantaa nimeä dominionismi tai ”seitsemän vuoren valloitus”.

Korhola kirjoittaa: ”Vuonna 2050 NAR-liikkeeseen assosioituvien määrän ajatellaan ylittävän miljardin kannattajan rajan.”

Koska viittaan tässä yhteydessä Clarke et al. -teokseen, jossa luku 2050 esiintyy Kankaanniemen tulkinnan mukaan poikkeavassa yhteydessä kuin mitä kirjassani annan ymmärtää, hän päättelee, etten ole lukenut lähteitäni. Mielenkiintoista. Kyseinen juttu löytyy minulta pdf-versiona, eri väreillä maalattuna, ja olen sen varmasti lukenut.

Kuten kirjassani totean, NAR ei ole järjestäytynyt kirkkokunta vaan verkosto, jolle on tunnusomaista tietyt piirteet kuten apostolisuus ja viisinkertainen palveluvirka höystettyinä ihmeillä ja merkeillä sekä hengellisellä sodankäynnillä. C. Peter Wagner näkee NAR-sateenkaaren alla kasvavat kirkot pohjimmiltaan helluntailaisten/karismaattisten liikkeiden jatkeena ja sama käsitys on valtaosalla tukijoita. Clarkin ja kumppaneiden NAR-ilmiöön keskittyvässä artikkelissa tehty erottelu kontinuanismin ja sessationismin välillä on mahdollista tässä valossa tulkita artikkeliin haastatellun André Gagnén arvioksi tulevaisuuden potentiaalisesta NAR-yleisöstä (sessationistit eivät sitä ole). Myönnän että olisin voinut olla tässä kohtaa tarkempi. Kukaan ei voi kuitenkaan varmuudella tietää kuinka eri uskontokuntiin kuuluvien määrät tulevat kehittymään, saati mitä ne ovat edes likipitäen vuonna 2050. Siksi puhun kirjassani tässä kohtaa hyvin maltillisesti vain NAR-liikkeeseen assosioituvien määrästä ja esitän arvioita sen määrän kehityksestä tutkimuksiin viitaten. Arvioita voi tehdä esimerkiksi helluntailaisuudesta erkaantuneiden ei-tunnustuksellisten karismaattisten kirkkokuntien leviämisen perusteella, sillä ne muodostavat Matthew D. Taylorin analyysin mukaan NAR-liikkeen nykyisen ytimen (ks. alla).

Olennaista tässä kohtaa siis ei ole tarkka lukumäärä vaan ymmärrys siitä, että NAR-liike on nopeasti laajentuva. Se on ensisijaisesti globaali liike, joka leviää erityisesti latinalaisessa Amerikassa ja Afrikassa. Afrikka alkaa olla pullollaan NAR-apostoleja ja viiden palveluviran perustalle syntyneitä apostolisia kirkkoja.

Kankaanniemi näyttää selvästi uskottelevan Randy Clarkin ja seksuaalisesta häirinnästä parhaillaan tutkittavana olevan helluntaivaikuttaja Michael Brownin tavoin, ettei mitään NAR-liikettä ole olemassakaan. Ja että tämän enigman myötä ”Clarkin ja kumppanien teos vesittää suuren, ellei jopa suurimman osan koko Korholan kirjan teesistä.”

Johtopäätöksen on täytynyt syntyä valokuvalaboratorion pimiössä, niin kaukana se on reaalitodellisuudesta. NAR elää ja voi liiankin hyvin. Denisonin yliopiston tuoreen tutkimuksen mukaan ”kymmenet miljoonat uskovaiset – noin 40 prosenttia amerikkalaisista kristityistä – ovat omaksuneet houkuttelevan karismaattisen NAR-liikkeen, joka ei juurikaan piittaa uskonnollisesta moniarvoisuudesta, yksilön oikeuksista tai perustuslaillisesta demokratiasta.” (The Atlantic 8.1.2025).

Lähes samanaikaisesti oman kirjani kanssa ilmestyi lokakuussa 2024 jo aikaisemmin mainitun Matthew D. Taylorin kirja ”The Violent Take It By Force: The Christian Movement that is Threatening Our Democracy (Broadleaf). Taylor on Baltimoressa sijaitsevan Islamic, Christian, and Jewish Studies -instituutin vanhempi tutkija, joka on tutkimuksessaan erikoistunut evankelikaalisiin ja helluntailaisiin liikkeisiin. Hän kuvaa kirjassaan NAR-liikkeen ”kolossaalista vaikutusvaltaa”, jolla se kannustaa tukemaan Trumpia ja äärioikeistolaisia johtajia ympäri maailmaa. Myös Taylor näkee NAR-liikkeen nopeimmin leviävänä kristillisenä suuntauksena. Kirja on lähes identtinen oman kirjani kanssa liittyen historialliseen ja temaattiseen juoksutukseen ja synkkiin johtopäätöksiin. Olen viitannut kirjassani Taylorin tutkimuksiin, mutta tästä teoksesta en tiennyt ennen sen ilmestymistä.

Voisin luetella tähän ison tukun muita tutkimuksia ja kirjallisuutta, jotka tukevat NAR-liikkeen raudanlujaa olemassaoloja ja vaikuttavuutta, mutta se ei liene tarkoituksenmukaista tällaisessa vastineessa. Todettakoon kuitenkin, että jos Kankaanniemi yrittää vesittää suurimman osan kirjani teeseistä Clarkin ja kumppaneiden Academia.edu kaupallisella nettipalstalla julkaistulla paperilla (joka ei ole läpikäynyt minkäänasteista tieteellistä vertaisarviointia), niin kovin köyhät ovat tässä tapauksessa Kankaanniemen eväät.

2. Yksittäistapaukset ja edustavuus

”Markku Ruotsila lähestyy kuvaamiaan ilmiötä arvioiden niiden suhteellista kokoa. Tämä on mielekäs, yhteiskuntatieteellinen (ja maalaisjärkevä) lähestymistapa. Esimerkiksi Amerikan äärioikeistosta kirjoittaessaan Ruotsila arvioi asianmukaisiin lähteisiin viitaten, että heitä on koko maassa 30 000–100 000. Korhola poimii sensaatiomaisia esimerkkejä ja maalaa näistä impressionistisen kuvan massiivisesta ihmisryhmästä.”

Kyse on asioiden määrittelystä. Pidän itse monien muiden tutkijoiden tavoin kristillistä nationalismia osana äärioikeistoa ja olen kirjassani antanut hyvinkin tarkan kuvauksen mitä asioita sisällytän näin määriteltyyn äärioikeistoon. Tässä määrittelyssä äärioikeisto samaistaa kansan ja valtion sekä näkee ulkomaalaiset uhkana kansalliselle yhteisölle vieraan kulttuurin, etnisyyden tai rodun kautta. Sen lisäksi äärioikeisto hylkää pluralistisen ja liberaalin demokraattisen järjestelmän. Näin määriteltynä presidentti Donald J. Trump edustaa hänkin äärioikeistoa ja tietyllä tapaa kaikki hänelle äänensä antaneet ja hänet tehtäväänsä äänillään valtuuttaneet ovat osa äärioikeistoa. Ruotsilan antamat luvut ovat tässä valossa täysin epäuskottavia, mutta Kankaaniemelle tuntuvat numeraalit olevan tärkeitä, olkoot ne mistä tahansa repäistyjä.

Olen pitkin kirjaani antanut arvioita evankelikaalien ja dominionteologiaan uskovien määristä. Kerron kirjani sivulla 17, että Yhdysvalloissa on 80–90 miljoonaa evankelikaalia, joista valtaosa kannattaa kristillistä oikeistoa. Näistä noin 80 % on äänestänyt Trumpia jo kolme kertaa peräkkäin. Myös monet mormonit, muslimit, ortodoksijuutalaiset ja katolilaiset antavat vähintäänkin vaaleissa tukensa kristillisoikeistolaiselle nationalistiselle politiikalle. Sen seurauksena uskonnollinen oikeisto nauttii jopa 140–150 miljoonan täysi-ikäisen amerikkalaisen suosiosta.

Mutta annetaanpa lukuja vielä lisää. Kesäkuussa 2023 kahteen tuhanteen amerikkalaiseen kohdistuvassa kyselyssä arvioitiin, että noin 30 prosenttia äänestysikäistä Yhdysvaltain kansalaisista on ”avoimia” seitsemän vuoren liikkeeseen liittyville ajatuksille, kuten väitteille, joiden mukaan Yhdysvaltain kulttuuri on ”perustaltaan kristillinen” ja ”kristilliset arvot tulisi yksinomaan ja nimenomaisesti hyväksyä hallituksessa”. Tämä vastaa noin 80 miljoonaa äänestysikäistä kansalaista. Vuoden 2024 kyselytutkimus osoitti, että 7M mandaattiin uskovien amerikkalaisten määrä kasvoi vuodessa 30 prosentista 41 prosenttiin. Lisäksi 2024 kyselytutkimuksen mukaan valtaosa evankelikaaleista on laajalti samaa mieltä seitsemän vuoren liikkeen tavoitteista. Noin 55 prosenttia (40–50 miljoonaa) evankelikaaleista oli nimenomaan samaa mieltä siitä, että ”Jumala haluaa kristittyjen seisovan yhteiskunnan seitsemän vuoren huipulla”.

Tutkimuksen tekijät totesivat, että ”vielä vähän aikaa sitten marginaaliselta vaikuttanut uskomusjärjestelmä on noussut amerikkalaisten kristittyjen keskuudessa hallitsevaksi uskonnolliseksi viitekehykseksi”. Kymmenien miljoonien ihmisten kohdalla voi vallan hyvin puhua ”massiivista ihmisryhmistä” ilman salaliittoteorioiden häivääkään. [Lähteet: Paul Djupe, “Belief in the 7 Mountain Mandate Appears to Be Growing in the Last Year,” May 13, 2024, https://religioninpublic.blog/2024/05/13/belief-in-the-7-mountain-mandate-appears-to-be-growing-in-the-last-year. Matthew Taylor and Paul Djupe, “How Trumpism Has Pushed a Fringe Charismatic Theology into the Mainstream,” Religion News Service, May 6, 2024, https://religionnews.com/2024/05/06/how-trumpism-has-pushed-a-fringe-charismatic-theology-into-the-mainstream.]

Entä esimerkkieni edustavuus? Jokainen sosiaalisen median lukutaidon omaava voi käydä itse tarkistamassa asian: en ole laittanut kirjaani yhtään esimerkkiä pirtin räppänän kautta autiolle pihamaalle huutelevista. Kaikki kirjassani mainitut henkilöt ovat keskeisiä vaikuttajia NAR- tai helluntailaiskarismaattisessa liikkeessä ja jokaisella heistä on erittäin laaja kuulijakunta. Globaalien tietokantojen mukaan yksittäistä tieteellistä artikkelia lukee sen olemassaolon aikana keskimäärin 6–8 henkilöä. Kirjani esimerkeillä on sitä vastoin tuhansia, useimmilla miljoonia kuulijoita erilaisilla alustoilla. He ovat lisäksi järjestelmällisesti myös merkittävissä johtotehtävissä uskonyhteisöissään.

Kankaanniemi epäilee, missä määrin esimerkiksi pastori Paula White edustaa Trumpia äänestäviä kymmeniä miljoonia evankelikaaleja. Voin kertoa, että hyvin laajassa määrin, sillä juuri Paula Whiten välityksellä lukuisat evankelikaalijohtajat ovat päässeet suoraan yhteyteen Trumpin kanssa. Jopa vaiheessa, jossa Trump vasta harkitsi ehdokkuuttaan.

Määrän sijasta paljon tärkeämpää on kuitenkin vaikutusvalta, jolloin lukumäärät menettävät merkityksensä. Vaikka NAR-apostoleja olisi vain kourallinen, mutta jos he ovat tärkeissä positioissa maan johdossa, määrä typistyy epäolennaiseksi tekijäksi heidän vaikutusvaltansa rinnalla. Tilanteen shokeeraavuutta kuvastaa se, että NAR-dominionisteja on yllä kuvatun mukaisesti määrällisesti miljoonia ja lisäksi he ovat miehittäneet kaikki tärkeimmät positiot Trumpin hallinnossa. Mainittu Paula White ei ole kuka tahansa pastori; hän toimii Trumpin hengellisenä mentorina ja johtaa Valkoisen talon monihenkistä Uskon toimistoa (Faith Office), jonne hän on rekrytoinut suuren joukon samanhenkisiä uskonsisariaan ja -veljiään. Riippumatta siitä, miten hänen vilpittömyyttään tai luonnettaan arvioidaan, White on toiminut ensimmäisenä naispuolisena hengellisenä neuvonantajana Yhdysvaltain presidentille, ensimmäisenä naispuolisena pastorina, joka on rukoillut presidentin virkaanastujaisissa, ja ensimmäisenä pastorina, joka on virallisesti johtanut amerikkalaista kansannousua Capitolin valtauksessa.

Ainakin Trumpille Paula White edustaa evankelikaaleja ja se tässä on olennaisinta.

Kankaanniemi päivittelee, kuinka ”Korhola kirjoittaa aggressiivisesti ja ”kaikki kivet kääntäen” helluntailaiskarismaattista evankelikaaleista”. Totta kai teen niin; juuri se on kirjani tarkoitus. Olen itse kristitty ja tunnen suurta surua ja pettymystä sen suhteen, mihin kristillisyys on Yhdysvalloissa laajassa mittakaavassa vajonnut (Yhdysvalloissa on paljon myös valoisaa ja ihanaa kristillisyyttä) – ja haluan varoittaa tästä kehityskulusta myös meitä suomalaisia. Eikä siitä pääse parhaalla tahdollakaan irti, että kaikkien ärhäkkäimmät uskonnolliset nationalistit ja trumpistit tulevat juuri karismaattishelluntailaisista uskonympyröistä. Faktaa ei tule yrittää kiertää. Taloyhtiön kellarikomeroiden siivous kannattaa aloittaa omasta kellarista.

3. Kuinka tarkkoja kuvaukset ovat?

Kankaanniemi tekee arvokkaita huomioita Vineyard-liikettä koskevaan kuvaukseeni. Kiitos niistä. Ne eivät kuitenkaan olennaisesti muuta kokonaiskuvaa. NAR on suuri sulatusuuni, johon istutettiin monia aatteita, oppeja ja herätysaaltojen erityispiirteitä. Yksi merkittävistä ideologisista näkemyksistä oli Kingdom Now -ajattelu. Vineyard-liikkeen perustaja John Wimber (Vineyard-liike alkoi levitä merkittävästi vasta John Wimberin johtajuuskaudella ja vain hänet mainitaan nimeltä myös Suomen Vineyard-seurakunnan esittelyssä. Hänen teologiansa ja toimintansa muokkasivat Vineyard-liikettä merkittävästi ja on saivartelua sanoa, ettei hän olisi liikkeen tosiasiallinen perustaja) oli täysin elementaarinen Kingdom Now -teologian jalostamisessa Kansas City -profeettaliikkeen kupeessa. Hän toimi kiinteässä yhteistyössä dominionismin ”isän” C. Peter Wagnerin kanssa ja opetti hänen kanssaan Fullerin teologisessa seminaarissa ihmeiden ja merkkien tärkeyttä. Samoin hän oli kiinteästi tekemisissä Kansas Cityn profeettaliikkeen johtajien Bob Jonesin, Paul Cain ja Mike Bicklen kanssa, jotka kaikki ovat olleet merkittävästi edistämässä dominioteologiaa mm. manifestoitujen jumalanlasten mallin kautta (he ovat muuten kaikki osoittautuneet huijareiksi ja seksuaalisiksi saalistajiksi; käsittelen tämän kirjassani). Wimberin vaikutus myöhempään NAR-liikkeen syntyyn lienee kiistatonta, sillä NAR-liikkeen ja sen propagoiman dominionismin ideologiassa sekä Kingdom Now -konsepti että Power Evangelism ovat täysin keskeisiä. Myös NAR-liikkeen keskeinen oppi viisinkertaisesta palvelutehtävästä sai lisävahvistusta Wimberin varhaisista opetuksista. Vaikka myöhemmin Wimber otti hajurakoa Wagneriin, se ei poista hänen vaikutustaan NAR-liikkeen ajatteluun. Se, että hän otti etäisyyttä Wagneriin esimerkiksi alueellisiin demoneihin liittyen, ei suinkaan merkinnyt sitä, etteikö hän olisi ollut edelläkävijä myös hengellisen sodankäynnin edistämisessä, mistä tuli keskeinen osa dominionismin ideologiaa. Wimber mm. puhui sen yhteydessä "kosmisesta sodankäynnistä".

Kirjani lähdeluettelossa esiintyvä Yvie Bakerin väitöskirja on varsin seikkaperäinen selvitys NAR-liikkeen muotoutumisesta ja siinä pohditaan myös Wimberin merkitystä osana kokonaisuutta. [Baker, Yvie R. 2021. From Peter Wagner to Bill Johnson: The History and Epistemology of the ”New Apostolic Reformation”. Doctoral thesis of Philosophy, Theology Programme, University of Otago 2021.] Lisäinfoa antaa myös John Andrew Collins 2024: Weaponized Religion: From Christian Identity to the NAR. Dark Mystery Publications sekä lukuisat John Collinsin podcastit, esim. https://william-branham.org/site/video/wmbhr/2f178567-4685-432e-b0ac-207968bd232b.

4. Ismit ja käsitteet

Kankaanniemi kummastelee, että ”jos Korholan kirjan yksi pääkäsite ja pahiskategoria, NAR, on näin epäselvä, miten ihmeessä hän voi tehdä itsevarmoja johtopäätöksiä sen vaikutuksesta käytännössä koko evankelikaaliseen liikkeeseen? Uskontososiologinen kategoria, johon henkilö ei itsekään tiedä kuuluvansa, on aina hieman haastava ja ehkä jopa epäilyttävä.”

Kunpa todellisuus olisikin näin selkeä ja suoraviivainen. Mutta kun ei ole. Joudumme nykyisessä postmodernissa maailmassa elämään ja operoimaan aatteiden ja ideologioiden kanssa, joilla ei ole selvää päämajaa, jäsenkuntaa tai minkäänlaista selkeää sosiologista kategoriaa. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka Kankaanniemi määrittelee vaikkapa uususkonnollisuuden, uuspakanuuden, New Age -liikkeen tai QAnon? Missä heitä on, kuinka paljon heitä on ja tietävätkö ulkopuolisten toimesta näihin liikkeisiin määritellyt henkilöt itse kuuluvansa niihin? Yhdysvalloissa erilaiset tunnustuksettomat uskonyhteisöt leviävät pikavauhtia yhä kummallisimpine nimineen. Niiden nimeäminen uskontososiologiseen kategoriaan ”non-denominational” ei kerro niistä yhtään enempään kuin NAR, josta juuri nuo tunnuksettomat kirkot muodostavat huomattavan osan. Tietävätkö miljoonat ”tunnustuksettomat” kristityt oikeasti olevansa ”tunnustuksettomia”? Todennäköisesti eivät ja varmasti monet vierastavatkin mokomaa luonnehdintaa (hehän ovat tunnustautuneet Kristuksen seuraajiksi :-).

Silti uususkonnollisuus on olemassa, samoin NAR, ja niistä on voitava puhua. Toisin kuin Kankaanniemi väittää olen määritellyt NAR:n varsin yksityiskohtaisesti ja olen kirjassani ja aikaisemmin tässä vastineessani esittänyt jokseenkin tarkkoja arvioita sen vaikutuksesta evankelikaaliseen liikkeeseen. Kirjani pääpaino ei ole kuitenkaan yrityksessä selvittää dominionismin ja NAR-liikkeen vaikutusta amerikkalaiseen kristillisyyteen vaan maan politiikkaan. Ja tämä vaikutus on täysin ilmeinen: Trumpin hallinto vilisee henkilöitä, joiden taustalta löytyvät yhteydet NAR-liikkeeseen, dominionismiin, teonomiaan ja seitsemän vuoren valloitukseen. Yritän hahmottaa näiden uskonnollisten ääriliikkeiden poliittista vaikutusvaltaa, en eri liikkeisiin kuuluvien lukumääriä, joilla ei loppupeleissä ole juurikaan merkitystä.

Kankaanniemestä syyllistyn suureen virheeseen puhuessani ”vapaista suunnista” amerikkalaisten kirkkojen kohdalla. Näin olisikin, mikäli kirjani olisi kirjoitettu amerikkalaiselle yleisölle. Nyt kuitenkin Suomessa puhe ”vapaasta suunnasta” on yleiskäsite, jonka merkityksen lähes kaikki ymmärtävät. Miksi pidättyisin siis käyttämästä suurelle yleisölle suunnatussa kirjassa konseptia, joka on yksinkertainen ja helppo. Kankaanniemelle se ei sovi, sillä hän on ottanut missiokseen osoittaa, etten ymmärrä teologiasta juurikas mitään, ja tässä kohtaa hän tekee sen semanttiseen pilkunviilaukseen ja nillitykseen turvautuen.

Muut asiat

Kankaanniemen lopputeeseihin en koe tarvetta puuttua erikseen, sillä ne eivät tuo enää mitään olennaista lisää hänen kritiikkiinsä ja tässä vastineessani jo läpikäytyihin asioihin. Hänen esille nostamaansa kontinuanismi vs. sessationismi -dilemmaan haluan kuitenkin todeta seuraavaa. Se mihin Pyhä Henki ei ole mitä ilmeisimmin pystynyt, Trump on. Nimittäin yhdistämään kontinuanistit ja sessationistit yhteisen sateenvarjon alle edistämään seitsemän vuoren valloitusta eli Yhdysvaltojen kristillistämistä. On kummallista, että Kankaanniemeltä, joka kertoo tuntevansa hyvin Yhdysvaltain kirkkohistoriaa ja seuraavansa maan uskonnollista tilannetta, tämä on voinut mennä ohi.

Jo 1980- ja 1990-luvuilla sessationismia kannattavien rekonstruktionistien ja karismaattisten kristittyjen välillä tapahtui monimutkainen ristipölytys. Tämän ristipölytyksen keskeinen katalyytti oli dominionteologiaoppi. Sen ympärillä reformoitujen rekonstruktionistien käsitykset itsellisistä yhteiskunnallisista sfääreistä, joita Kristus hallitsee, ja karismaattisen liikkeen parissa heränneet ajatukset Saatanalta Kristukselle valloitettavista yhteiskunnan osa-alueista (joita toiset ovat kutsuneet porteiksi, pylväiksi ja kanaviksi ja joita nykyään liikkeen kannattajien keskuudessa yhä yleisemmin kutsutaan vuoriksi), sulautuivat yhteiseksi missioksi Amerikan ja vähitellen koko sivilisaation kristillistämiseksi. Sulautuminen huipentui Trumpin tultua valituksi maan presidentiksi. Charlie Kirk, joka oli tärkeä linkki näiden kahden suuntauksen välillä, kuuluttikin vuoden 2020 helmikuun CPAC-konferenssissa (kokoaa vuosittain yhteen konservatiivisia aktivisteja, vaikuttajia ja poliitikkoja) pitämässään puheessa voitonriemuisesti: ”Lopultakin meillä on presidentti, joka ymmärtää seitsemän kulttuuriamme muovaavan vuoren päälle!”

Niinpä Trumpin nykyhallinnossa majailevat yhtäältä henkilöt kuten Russel Vought, Pete Hegseth, Brooke Rollins ja Mike Johnson, joiden kaikkien uskonnollinen tausta on sessationistisessa traditiossa (ja esimerkiksi Hegsethin kohdalla suoraan vaikutusvaltaisen äärioikeistolaisen pastori Doug Wilsonin määrittämässä rekonstruktionismissa). Toisaalta sieltä ovat löytäneet kotinsa karismaattisen NAR-liikkeen taustoista lähteneet poliittiset vaikuttajat kuten Pam Bondi, Kristi Noem sekä tähän viitekehykseen jatkuvasti enemmän kallellaan oleva varapresidentti J.D. Vance (ja jossain määrin myös Marco Rubio). Niinpä ei ollut lainkaan yllättävää, että Hegseth järjesti Pentagonissa ylistyskokouksen, jota johti ultra-NAR-henkinen muusikkojulistaja Sean Feucht, joka on myös Trumpin suuressa suosiossa.

Kaikki tämä kertoo siitä, kuinka turmiollinen valtapolitiikka ajaa uskonnon ohi tämän päivän Amerikassa. Uskonnolliset erimielisyydet voidaan siirtää sivuun yhteisen oikeistopopulistisen agendan edessä. Lienee virheellistä enää todeta uskonnon siirtyneen politiikkaan; paljon oikeampaa on puhua politiikan siirtymisestä uskontoon. Maan monet kirkot ovat todellakin muuttuneet Fox-studioiksi kuten kirjassani totean.

Kankaanniemi väittää minun yhdistelevän evankelikaaleja Chilen natsipedofiiliyhteisöihin, Jonestownin massaitsemurhaan ja Ku Klux Klaniin. Tämä on vale. Vaikka olenkin Kankaanniemen mielestä yksinkertainen, näin yksikertainen en sentään ole. Olen kertonut tapaukset osoittaakseni, mihin ääriajattelu voi kristityt ja kristilliset yhteisöt pahimmillaan viedä. Toivon niiden toimivan opetuksena ja varoituksena siitä, kuinka likaista jälkeä hurmahenkisen kristillisyyden ja ääri-ideologioista kumpuavan politiikan sekasiitoksesta voi syntyä. Arizonassa puolisentoista kuukautta sitten Charlie Kirkille järjestetty muistotilaisuus ylistyslauluineen, ”Christendomiin” kohdistuvine haikailuineen ja natsihenkisine vihanlietsomispuheineen tulisi olla kaikille kristityille hälytysmerkki: peli tulisi oikeasti viheltää poikki ennen kuin se on liian myöhäistä.

Valitettavasti tahti tuntuu vain kiihtyvän. Ympäri Yhdysvaltoja järjestettävissä kristillisissä ”Stronger Man” -konferensseissa ja asejärjestöjen rahoittamilla ja armeijan entisten kapiaisten johtamilla TPUSA:n puolisotilaallisilla harjoitusleireillä ihannoidaan miehistä voimaa, soturihenkeä ja militarisoitua aggressiivisuutta, jossa machismo yhdistyy selkeään ja uhmakkaaseen poliittiseen ohjelmaan, jonka valkoiset evankelikaalit toivat Valkoiseen taloon vuonna 2017. On täysin asianmukaista kysyä, mihin tämä kaikki lopulta johtaa ja ovatko kirjani historiaosiossa kuvatut hurmahenkisen kristillisyyden ja oikeistopopulistisen politiikan yhteensulautumisesta syntyneet kauhutarinat sittenkään liian kaukaa haettuja nykykehityksen vaaroja ajatellen.   

On surullista, ettei Kankaanniemi – monen muun helluntailaisen ja herätyskristityn tavoin – tunnu näkevän ongelmia valtaan ja menestykseen perustuvan, kristilliseen kaapuun puetun oikeistopopulistisen politiikan rynnistyksessä maailmalla. Sen sijaan hän puolustaa Mike Johnsonia ja muita kirjassani mainittuja uskonjohtajia ja politiikantekijöitä ja esittää minun suurentelevan heidän turmiollisuuttaan. Mutta kuinka kukaan Jeesuksen opetuksia rakastava voi hyväksyä Mike Johnsonin siunaamat raakalaismaiset joukkokarkotukset, kansalaisyhteiskunnan alasajoon tähtäävät pyrkimykset, yhteiskunnalliset reformit, jotka murentavat liberaalin oikeusvaltion perustaa, ulkomaanavun jäädyttämisen, jonka tuloksena miljoonien ihmisten pelätään kuolevan kehitysmaissa tai hänen missionsa ajaa koko arvovallallaan Trumpin ”suurta kaunista lakia”, joka kurjistaa köyhien amerikkalaisten elämän?

Se, mitä Amerikassa tapahtuu, on pelottavaa ja osoittaa kirjani analyysin olleen oikean. Surullisesti näin.

Olen kirjani kirjoittamisen jälkeen tullut huomaaman, että amerikkalaistyylisellä kristillisellä oikeistopopulismilla on meillä Suomessa paljon suurempi kannattajakunta kuin olisin osannut aavistaa. Olisiko Kankaanniemen syytä kirjaani kohdistuvan arvostelun sijasta kääntää katseensa omaan uskonyhteisöönsä ja pyrkiä kaikin tavoin varmistamaan sen, etteivät kirjassani kuvattu hurmoskristillisyys ja sen liepeille syntyneet radikaalit poliittiset ideologiat saisi enää yhtään enempää jalansijaa suomalaisessa kristillisyydessä.